Enso-Gutzeit

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Enso-Gutzeit Oy, sittemmin Enso Oyj, oli suomalainen metsäteollisuusyhtiö, joka yhdistettiin vuonna 1998 ruotsalaisen Stora AB:n (aik. Stora Kopparbergs Bergslags AB) kanssa Stora Enso Oyj:ksi.

Enso-Gutzeitin varhaisin edeltäjä oli Wilhelm Gutzeitin Norjan Fredrikstadiin vuonna 1860 perustama, Wilh. Gutzeit & Co -niminen höyrysaha. Wilhelm Gutzeitin kuoltua 1869 hänen poikansa Hans Gutzeit peri sahan. Hans Gutzeit alkoi hakea sahalle uutta paikkaa Suomesta, missä oli paremmin saatavissa tukkeja kuin Norjassa. Hän myi Fredrikstadin sahan ja perusti Norjaan uuden W. Gutzeit & Comp. -nimisen yhtiön, joka rakensi vuonna 1872 sahan Kymin Kotkansaareen (nykyisessä Kotkan kaupungissa). Tästä sahasta, joka käynnistyi 16. marraskuuta 1872, tuli Suomen suurin ja nykyaikaisin. Sahan voimalähteenä oli sadan hevosvoiman tehoinen höyrykone, ja käytössä oli kuusi kehäsaha- ja kaksi sirkkelisahakoneistoa. Sahaa hoitivat Norjasta tulleet ammattimiehet, joita muutti lähes sata perheineen Hans Gutzeitin mukana Kymiin. Sahaa alettiin kutsua Norjan sahaksi, jolla nimellä se tunnettiin vuosikymmenien ajan.

Sahateollisuuden korkeasuhdanne tasaantui 1874, ja sahatavaran hinnat alkoivat laskea. Vuonna 1877 alkanut Venäjän-Turkin sota nosti tilapäisesti hintoja, mutta jo 1878 sahatavaran vientihinnat putosivat yhteen kolmasosaan vuoden 1874 tasosta ja olivat näin alhaalla vielä seuraavanakin vuonna. Hans Gutzeit ajautui tämän vuoksi vararikkoon vuonna 1880 ja joutui väistymään toimitusjohtajan tehtävästä. Sahan pääomistajaksi tuli norjalainen tukkuliike Ludwigsen & Schjelderup ja uudeksi toimitusjohtajaksi norjalainen Christen Smith Stillesen Holst, joka oli Hans Gutzeitin serkku. Norjan sahan tuotantokapasiteetti oli vajaakäytössä vuoteen 1886 saakka, jolloin sahatavaran kysyntä alkoi lopulta elpyä Euroopassa.

Kun Kymijoen suulla sijaitsevien useiden sahojen kilpailu Päijänteen alueen tukeista nosti niiden hintaa yhtiö päätti laajentaa puun hankintaansa Saimaan alueelle ja osti 1892 Rutolan tilan, jonka alueella sijaitsevalle noin kolmen kilometrin levyiselle kannakselle rakennetun puunsiirtolaitteiston avulla yhtiö pystyi kuljettamaan Saimaan vesistöstä tukkeja edullisesti Kymijoen vesistöön. Yhtiö rakensi myös sahan Rutolaan vuonna 1897. Gutzeit alkoi ostaa metsiä Saimaan alueelta ja osti myös 1902 4,4 miljoonalla markalla Pohjois-Karjalassa Utrassa sahalaitoksen omistaneen Ab Utra Wood Co:n jonka mukana tuli 100 000 hehtaaria metsää. Oston jälkeen Utran suuren mutta vanhanaikaisen vesisahan toiminta lopetettiin ja saharakennukset purettiin vuoteen 1905 mennessä. Tukit kuljetettiin tästä lähtien yhtiön merenrantasahoille Kotkaan.

Vuonna 1896 yhtiöstä muodostettiin Aktiebolaget W. Gutzeit & Co -niminen osakeyhtiö jonka johtoon tuli 1906 norjalainen yhtiön palveluksessa vuodesta 1884 ollut Alexander Gullichsen. Hänen aloitteestaan yhtiö oli laajentanut toimintaansa Saimaan alueelle ja hän oli ollut mukana sopimassa Utra Wood Co:n ostosta sen englantilaiselta omistajalta Egerton Hubbard & Co-yhtiöltä.

1900-luvun alussa Aktiebolaget W. Gutzeit hankki myös muutamia sahoja Kotkan alueelta. 1903 ostettiin Hovinsaaren saha joka paloi seuraavana vuonna mutta käynnistyi uudelleen jälleenrakennettuna 1905. 1909 oli ostovuorossa heikosti kannattanut viipurilaisen Paul Wahl & Co.:n omistama Suur-Hietasen saha joka sekin paloi 1911 ja käynnistyi taas uudistettuna 1912. Nämä molemmat sahat oli perustettu 1874 jolloin Kotkan seudulle perustettiin Karhulan, Suur-Hietasen, Sunilan, Hovinsaaren ja Jumalniemen höyrysahat. 1907 rakennettiin sahoilla syntyvää jätepuuta ja sahanpurua raaka-aineena käyttävä sulfaattiselluloosatehdas Kotkaan. Tämä tehdas lähti käyntiin monien vaikeuksien jälkeen vasta 1911. Tehtaan yksi höyrykattila oli räjähtänyt 1908 ja sen yhteydessä toimineessa tärpätinvalmistuslaitoksessa oli myös tapahtunut tuhoisa räjähdys.

1908 yhtiö osti Ilomants Skogfastighets Ab:n, jolla oli hallussaan laajat metsäalueet Pohjois-Karjalassa. 1909 ostettiin konkurssiin ajautunut Aktiebolaget Pankakoski, jolla oli Lieksanjoen varrella Pankakoskella puuhiomo. Paikalla oli aiemmin toiminut muun muassa rautaruukki, mylly ja saha, jotka olivat vaihtaneet omistajaa useaan kertaan. W. Gutzeit & Co. rakensi Pankakoskelle uuden puuhiomon ja kartonkitehtaan. Tehdas oli valmistuttuaan vuonna 1914 Suomen suurin kartonkitehdas. Kartonkitehtaan perustaminen oli mahdollista koska samoihin aikoihin 1911 valmistui rautatie Joensuusta Lieksan kautta Nurmekseen.

Gutzeitilla oli myös suuri puutavaran kuljetukseen käytetty sisävesilaivasto Saimaalla. Tämän laivaston käyttöön perustettiin Laitaatsillan Konepajan nimellä tunnettu telakka ja konepaja Savonlinnaan.

Vuonna 1912 oli ostovuorossa Vuoksen varrella Ensossa toiminut Enso Träsliperi Aktiebolaget. Tämän yhtiön oli perustanut 1887 paroni Carl August Standertskjöld, joka oli ostanut maa-alueen Vuoksen rannalta Räikkölän kosken luota ja puolet kosken vesivoimaoikeuksista. Varat ostoon hän oli hankkinut myymällä Kymijoen varrella Inkeroisissa sijaitsevan puuhiomonsa Tammerfors Linne- & Jern-Manufaktur Aktie-Bolagille.

Tänne keskelle asumatonta erämaata perustettiin 1888 Enson puuhiomo ja sen ympärille samanniminen yhdyskunta. Vuonna 1907 Enson puuhiomon yhteyteen rakennettiin paperitehdas, jossa oli käytössä suurella yankee-kuivaussylinterillä varustettu paperikone. Muutama vuosi myöhemmin 1910 oli lisävoiman saamiseksi valmistunut vielä Vuoksen poikki voimalaitos ja pato, joka oli kuitenkin tullut niin kalliiksi että Enson omistajat halusivat myydä yhtiön. Enso Träsliperi säilyi oston jälkeen itsenäisenä yhtiönä vuoteen 1927 saakka.

Gutzeit kasvatti vielä metsäomistustaan 1913 ostaessaan Aktiebolaget Finland Wood Company:n omistamat metsäalueet. Muutamaa vuotta myöhemmin 1915 tuli voimaan laki, joka rajoitti yhtiöiden metsänomistusta Suomessa. Vuonna 1912 suomalaiset sahat perustivat yhteishankkeena Venäjälle, lähelle Pietaria, Dubrovkaan sanomalehtipaperitehtaan ja sahan. Myös Gutzeit-yhtiö oli hankkeessa mukana.

Alexander Gullichsen kuoli 1917 ja hänen seuraajakseen tuli norjalainen Herman Heiberg. Yhtiön omistuspohja muuttui, kun Suomen valtio osti lokakuussa 1918 4 400 yhtiön osaketta sen norjalaisilta omistajilta ja hankki samalla itselleen osake-enemmistön yhtiössä. Enson johtajasta Sölve Thunströmista tuli yhtiön uusi toimitusjohtaja 1921. Vuonna 1924 Suomen valtiolla oli jo 87 prosenttia yhtiön osakkeista. Samana vuonna Thunströmin seuraajaksi tuli Väinö Kotilainen, joka keskittyi ensi töikseen vähentämään yhtiön taloutta rasittaneiden lyhytaikaisten lainojen määrää. Yhtiön pääkonttori siirrettiin 1925 Ensoon ja 1927 yhtiön nimeksi tuli Enso-Gutzeit Osakeyhtiö kun aiemmin erilliset yhtiöt Aktiebolaget W. Gutzeit & Co. ja Enso Träsliperi Aktiebolaget sulautettiin yhteen. Vuotta aiemmin 1926 oli erillisenä yhtiönä siihen asti toiminut Aktiebolaget Pankakoski sulautettu W. Gutzeit-yhtiöön.

1919 Gutzeit hankki Savonlinnassa toimineen lähes konkurssikypsän Oy Lypsyniemen Konepajan, joka oli perustettu 1917 kilpailemaan Gutzeitin omistaman Laitaatsillan Konepajan kanssa. Oston jälkeen konepajaa laajennettiin ja se alkoi myöhemmin erikoistua selluloosatehtaiden tarvitsemien laitteistojen rakentamiseen. Kyseinen konepaja on toiminnassa vielä nykyäänkin. Andritz osti pajan vuonna 2000 ja vuonna 2004 se yhtiöitettiin nimellä Savonlinna Works Oy, josta tuli Andritzin tytäryhtiö.

1930-luvun alussa Enso-Gutzeitin haltuun siirtyi Tornator Osakeyhtiö, jonka Suomen valtio oli ostanut 1918. Tornatorilla oli Tainionkoskella lankarulla-, sulfaattiselluloosa- ja pergamiinitehtaat ja Lahdessa lankarullatehdas sekä lisäksi 79 000 hehtaaria metsää. 1937 Enso osti Laatokan Karjalassa toimineen Aunuksen Puuliike Oy:n joka omisti alueella useita sahalaitoksia ja metsää.

1920-luvulta alkaen Enso-Gutzeit keskittyi voimakkaasti selluloosan valmistamiseen. Kotkan sulfiittiselluloosatehdas uusittiin 1920-luvun lopulla ja Enson sulfiittiselluloosatehtaan tuotantokapasiteetti kaksinkertaistui. Enso-Gutzeit rakensi 1931 Ensoon myös uuden sulfaattiselluloosatehtaan ja 1935 valmistui Saimaan etelärannalle Tornatorin aiemmin omistamalle maa-alueelle Kaukopäähän suuri sulfaattiselluloosatehdas, jonka tuotantokapasiteetiksi oli suunniteltu 80 000 tonnia vuodessa, mutta jo vuonna 1937 se tuotti 120 000 tonnia selluloosaa vuodessa. Kaukopään tehdas oli tällöin Euroopan suurin selluloosatehdas ja Enso-Gutzeit oli Euroopan viidenneksi suurin selluloosantuottaja. 1938 käynnistyi vielä uusi suuri rakennusprojekti, kun yhtiö päätti rakentaa suuremman vesivoimalaitokseen Ensoon ja hyödyntää samalla myös ylempänä Vuoksessa olevan Vallinkosken putouskorkeutta. Jo aiemmin 1937 oli yhtiö rakentanut voimalan Rouhialaan. Enson voimalan rakennustyö oli vielä kesken talvisodan alkaessa.

1928 Enso-Gutzeit oli mukana perustamassa Sunila Osakeyhtiötä. Tämän yhtiön haltuun tuli 1874 perustettu Sunila Sågverks Aktiebolagin sahalaitos, jota olivat omistaneet Hackman & Co. vuoteen 1917 saakka ja sen jälkeen Ab Sörnäs. Sahaa oli tarjottu useaan kertaan Enso-Gutzeitille, mutta yhtiö oli pitänyt sen hintaa liian korkeana. Uusi Sunila Osakeyhtiö lopetti sahan toiminnan ja sen tilalle päätettiin 1936 rakentaa sulfaattiselluloosatehdas, joka aloitti toimintansa 1938. Tällöin Sunila Osakeyhtiön omistus jakaantui Enso-Gutzeitin, Kymin Osakeyhtiön, Karhula Osakeyhtiön (myöhemmin A. Ahlström Osakeyhtiö), Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön ja Tammerfors Linne- & Jern-Manufaktur Aktie-Bolagin (myöhemmin Oy Tampella Ab) kesken.

Talvisota aiheutti suuria menetyksiä Enso-Gutzeitille.^[1] Varsinaisen sodan aikana Kotkassa sijaitseva Norjan saha tuhoutui pommituksessa ja myös Enson ja Kaukopään tehdaslaitokset kärsivät vaurioita ja muun muassa 650 000 kuutiometriä varastossa ollutta raakapuuta tuhoutui. Talvisodan rauhanteossa menetettiin Enson tuotantolaitokset ja voimalaitos, Laatokan Karjalassa sijainneita sahalaitoksia sekä noin 100 000 hehtaaria metsää. Yhtiön uudeksi kotipaikaksi tuli Ruokolahti jonka alueella Kaukopään tehtaat sijaitsivat mutta käytännössä sen pääkonttori toimi tästä lähtien Helsingissä.

Vuonna 1941 Enso-Gutzeit osti Kymin kunnassa Korkeakoskella (nyk. Kotkan kaupunki) toimivan haapakuidusta insuliittilevyä valmistaneen Insulite Company of Finland:in jonka amerikkalainen emoyhtiö Minnesota and Ontario Paper Co. halusi vetäytyä pois Suomesta. Insulite Company of Finland oli perustettu 1930 ja Korkeakosken tehdas oli käynnistynyt 1932. Enso-Gutzeit perusti myös 1940 laatikkotehtaan Helsinkiin.

Heti sodan jälkeen yhtiön toimitusjohtaja Väinö A. Kotilainen joutui Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta eroamaan koska hän oli palvellut jatkosodan aikana Suomen Itä-Karjalan miehityshallinnon johtajana. Uudeksi toimitusjohtajaksi tuli 1. lokakuuta 1945 William Lehtinen.

Sodan jälkeen Enso-Gutzeit rakennutti 1945 vesivoimalaitoksen Vuoksen Tainionkoskeen korvaamaan Rouhialan ja Enson voimaloiden menetystä. 1946 ostettiin Keski-Suomessa Säynätsalossa toiminut Joh. Parviaisen Tehtaat jolla oli siellä vaneritehdas ja talotehdas. Talotehtaan tuotannosta huomattava osa meni Neuvostoliittoon sotakorvauksina. Sotakorvaustoimitukset toivat myös paljon lisätöitä Enso-Gutzeitin omistamalle Lypsyniemen Konepajalle, jonka johtajana 1950–1958 ja 1965–1968 toimi teollisuusneuvoksen arvon saanut Erkki Manner.^[2] 1945 Enson haltuun siirtyivät toisen valtionyhtiön Outokumpu Oy:n Vuoksen varrella sijainneet tuotantolaitokset kun Outokumpu keskitti toimintojaan Länsi-Suomeen. Näihin tuotantolaitoksiin keskitettiin Enso-Gutzeitin kemianteollisuus, joka jalosti selluloosatehtailta syntyviä sivutuotteita ja myös yhtiön keskuslaboratorio muutti sinne.

1950-luvulla valmistui 1955 uusi sanomalehtipaperitehdas Summaan Kotkan ja Haminan välille, Kotkassa alkoi voimapaperin tuotanto, ja Lahdessa sijaitseva entinen Tornatorin lankarullatehdas muutettiin kotelo- ja laatikkotehtaaksi. Kaukopäässä alkoi valkaistun kartongin tuotanto, ja 1959 alkoi Tainionkoskella uuden 150 000 tonnin sulfaattiselluloosatehtaan rakentaminen (Kaukopää II). Tämä 1961 valmistunut tehdas korvasi vanhan Tornatorin selluloosatehtaan joka suljettiin 1963. Toinen 100 000 tonnin sulfaattiselluloosatehdas rakennettiin 1962–1967 Pohjois-Karjalaan Uimaharjulle.

Vuonna 1962 William Lehtisen jälkeen toimitusjohtajaksi tuli Pentti Halle. Samana vuonna yhtiön pääkonttori siirtyi Helsinkiin Katajanokalle valmistuneeseen arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemaan Enso-Gutzeitin pääkonttoriin.

1963 Enso-Gutzeit laajensi toimintaansa ulkomaille, kun se hankki vähemmistöosuuden hollantilaisesta Roermondin paperitehtaasta. Tehdas siirtyi kokonaisuudessaan Enso-Gutzeitille 1965. Tämä hankinta ei kuitenkaan osoittautunut onnistuneeksi ja tehdas myytiin takaisin hollantilaisille 1972. 1968 Enso-Gutzeit oli mukana vähemmistöosakkaana yhdessä Tampella Oy:n kanssa Yhdysvalloissa Louisianassa tuotannon aloittaneessa Pineville Kraft Corporationin omistamassa selluloosa- ja päällyskartonkitehtaassa. Tämäkin omistusosuus myytiin myöhemmin pois.

Merkittävin Enso-Gutzeitin 1960-luvun ulkomaisista hankkeista oli Kanadan länsirannikolle Kitimatiin Brittiläiseen Kolumbiaan 1965 perustettu Eurocan Pulp & Paper Co. Ltd. jonka toiminta alkoi 1970–1971. Tässä yrityksessä Enso-Gutzeitilla oli aluksi 50 prosentin osuus; muut osakkaat olivat Tampella (25 %) ja Kymmene (25 %). Eurocanin Kitimatissa sijainneisiin tuotantolaitoksiin kuului saha, sulfaattiselluloosatehdas sekä voimapaperi- ja päällyskartonkitehdas. Vaikka Helsingin Sanomat arveli Eurocania Suomen kannattavimmaksi ulkomaiseksi investoinniksi jo ennen sen valmistumista vuonna 1969,^[3] sillä oli vuosia taloudellisia vaikeuksia, ja osakkaista Tampella vetäytyi myyden osuutensa Kymmene Oy:lle, joka puolestaan myi osuutensa 1979 Ensolle. Enso-Gutzeit solmi 1980 yhteistyösopimuksen kanadalaisen West Fraser Timber Co. Ltd. yhtiön kanssa mutta kesti vielä vuosia ennen kuin Eurocan alkoi tuottaa voittoa. Enso-Gutzeit myi pois osuutensa Eurocanista 1994.

Enso-Gutzeitilla oli näiden hankkeiden lisäksi myöhemmin tuotantotoimintaa Barbadoksella, Ranskassa, Englannissa, Hollannissa ja Indonesiassa ja tämän ohella myös myyntikonttorien verkosto ympäri maailmaa.

Kun Pentti Halle jäi eläkkeelle 1972 hänen seuraajakseen oli tarkoitus tulla varatoimitusjohtaja Aarne Hildén. Lopulta kuitenkin poliittiset tekijät tulivat mukaan ja uudeksi pääjohtajaksi tuli Olavi J. Mattila joka oli myös Valmet Oy:n pääjohtaja. Enso-Gutzeitin toimitusjohtajaksi tuli vuonna 1975 Pentti Salmi, josta tuli 1983 pääjohtaja Mattilan jäätyä eläkkeelle. Salmen pitkäaikainen luottomies oli muun muassa kehitysjohtajana ja hallituksen päätoimisena jäsenenä toiminut Jaakko Paronen.^[4]

1970-luvulla Enso-Gutzeit hankki omistukseensa Oy Heinolan Faneritehdas-yhtiön 1975 ja Pitkäpuu Oy:n 1979. Yhtiön Kotkan tehtaita uusittiin 1979–1981, ja Kaukopään tehtailla käynnistyi 8. paperikone 1982.

1986 Enso-Gutzeit osti A. Ahlström Osakeyhtiön Varkauden tehtaat joihin kuului saha sekä vaneri-, selluloosa- ja paperitehtaat. Samalla Enso-Gutzeitin omistama Savonlinnassa sijainnut Lypsyniemen Konepaja siirtyi Ahlströmin haltuun. Enso-Gutzeit edeltäjä W.Gutzeit & Co oli jo 1909 aikonut ostaa Varkauden tehtaat ne silloin omistaneelta viipurilaiselta Paul Wahl & Co-yhtiöltä mutta A. Ahlström ehti tehdä kaupat sillä välin kun Gutzeitin silloinen toimitusjohtaja Alex Gullichsen vasta harkitsi ostoa. Muita vuonna 1986 ostettuja yrityksiä olivat Tervakoski Oy, Kiteen Saha Oy ja pakkausalalla toiminut Pakkaus-Piste Oy.

Enso-Gutzeit myi 1990 kuitulevy- ja vanerituotantonsa Kymmene-yhtiön tytäryhtiölle Schauman Wood Oy:lle ja 1993 ostettiin Tampella Oy:n metsä- ja pakkausteollisuus. 1989 Enso-Gutzeit perusti yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa Enocell Oy -nimisen yhteisyrityksen, josta Enso omisti 80 prosenttia. Tämän yhtiön haltuun siirtyi Uimaharjun sulfaattiselluloosatehdas joka käynnistyi uudelleenrakennettuna 1992. Tehdas hankki suurimman osan käyttämästään raakapuusta Venäjän puolelta. Toinen Enson yhteisyritys oli Karjalan tasavaltaan perustettu puunhankintayhtiö Ladenso, jossa Enson osuus oli 20 prosenttia^[5].

Enso-Gutzeitin muihin ulkomaisiin hankkeisiin näinä vuosina kuului vuonna 1994 Saksassa toimintansa aloittanut, Sachsen Papier Eilenburg GmbH nimisen tytäryhtiön omistama, kierrätyspaperia käyttävä sanomalehtipaperitehdas lähellä Leipzigia. Vuonna 1989 Enso-Gutzeit oli ostanut hollantilaisen Berghuizer Papierfabriek N.V. yhtiön jolla oli paperitehdas Wapenveldissä Hollannissa sekä 1990 ranskalaisen yhtiön Papeteries R. Soustre & Fils S.A.

Vuonna 1996 Enso-Gutzeitin haltuun siirtyi valtionyhtiö Veitsiluoto Oy, ja tämän jälkeen Enso-Gutzeit oli jonkin aikaa Suomen suurin metsäteollisuusyhtiö, kunnes UPM-Kymmene -konserni muodostettiin. Tässä yhteydessä Enso-Gutzeitin nimeksi muuttui Enso Oyj. Suomen valtiolla oli edelleen 60 prosentin omistusosuus yhtiössä. Viimeksi Enso hankki omistukseensa saksalaisen sanoma- ja aikakauslehtipaperin valmistajan E. Holtzmann & Cie AG:n siten että 1997 Enso osti 50,4 prosenttia sen osakkeista ja 1998 loput osakkeista. Tämän kaupan jälkeen Enso oli UPM-Kymmenen jälkeen Euroopan toiseksi suurin metsäteollisuusyhtiö.

Metsäteollisuusyritykset tarvitsevat runsaasti raskaita kuljetuksia. Vesikuljetusten osalla Enso-Guzeitilla oli oma laivasto-osasto. Jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Enso-Gutzeit Oy oli Saimaan suurin laivanvarustaja, jolla oli hallussaan laajimmillaan lähes 250 aluksen laivasto.^[6]

• 1872 höyryhinaaja Huth
• 1873 varppaaja Kotka, myytiin 1877
• 1891 varppaaja Kotka, Saimaa
• 1891 varppaaja Ruttois, Saimaa
• 1891 höyryvarppaaja Risto, väliväylä
• 1892 puinen Ola, väliväylä
• 1892 puinen Julle, väliväylä
• 1892 Wanda, Saimaa
• 1893 Alexander, Saimaa, muutettu hinaajaksi 1905
• 1893 Aino, Saimaa
• 1893 pieni varppaaja Tirva, väliväylä
• 1893 pieni varppaaja Jänkö, väliväylä
• 1894 varppaaja Rapu, väliväylä
• 1894 niputtaja Urho, Saimaa
• 1894 Laimi, Saimaa, muutettiin varppaajaksi 1895
• 1899 hinaaja Luppi, Saimaa
• 1900 niputtaja Urho II ^[7]
• 1907 hinaaja Poku, Saimaa
• 1908 hinaaja Ch. Kontturi, Saimaa
• Utra Wood & Co, hinaaja Ahkera, Saimaa
• Utra Wood & Co, hinaaja Sukkela, Saimaa
• Utra Wood & Co, hinaaja Toimi, Saimaa
• 1907 Ilomants Skogsfastighets Ab, hinaaja Ilomants
• Enso Ab, varppaaja Enso
• Enso Ab, hinaaja Toinen
• Pankakosken tehtaat, hinaaja Pankala, Pankakoski, Guzeitin oston jälkeen Rutolaan
• Pankakosken tehtaat, hinaaja Pankakoski, Pankakoski
• Pankakosken tehtaat, hinaaja Pankakoski II, Pankakoski Guzeitin oston jälkeen Kotkaan
• 1909 nostettu Pielisen pohjasta hinaaja Suhola

Laitaatsillan telakka ja konepaja perustettiin 1911. Ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä Guzeitilla oli 37 höyryvarppaajaa tai höyryhinaajaa ja neljä niputuslaitosta. Yhtiöllä oli lisäksi osuudet Pielisjoen, Heinäveden ja Kymin lauttausyhdistyksen ja Saimaan kanavan hinausyhtiön laivoihin. Uusi alustyyppi oli höyrylotja eli tervahöyry, joka yleistyi Saimaalla ensimmäisen maailmansodan aikana. Kyseessä oli oikeastaan vain suuresta puusta rakennettu lotja, johon oli asennettu höyrykone. Suuren osan tervahöyryistä omistivat Saimaan vesistön varren maanviljelijät ja liikemiehet, yksin tai isännistöyhtiöiden osakkaina. Alun pitäen tervahöyryjen luonnollinen määräsatama oli Pietari, jonne Saimaalta vietiin halkoja. Gutzeitin ensimmäisten tervahöyryjen valmistus aloitettiin 1915, ja seuraavana vuonna yhtiöllä oli niitä jo kuusi. Vuotta myöhemmin määrä oli kymmenen. Vuonna 1921 Gutzeitilla oli Saimaan kaikkien aikojen suurin tervahöyrylaivasto: 36 alusta. Niistä suurin osa oli ostettu käytettyinä, koska rakennuskustannukset olivat nousseet melkoisesti sodan jälkeen. Tervahöyryjen viimeinen kukoistuskausi oli 1920-luvun alkupuolisko, jonka jälkeen niistä alettiin vähitellen luopua. Gutzeitin kuljetuskalustoa olivat lotjat. Niitä oli eniten, 130, Kotkassa, missä niitä käytettiin sahatavaran siirtoon redillä odottaviin aluksiin ja purun ja muun sahausjätteiden kuljetukseen. Saimaalla oli 20 proomua, joista osa oli sahatavaran ja yleensä puun kuljetuksessa ja osaa käytettiin huoltoproomuina ennen muuta erilaisen uittokaluston kuljetukseen.

• 1919 hinaaja Hans, Onkilahden konepaja
• 1919 hinaaja Sölve, Onkilahden konepaja
• 1919 hinaaja Ilmari, Onkilahden konepaja

Hinaajien tultua varppaajia myytiin.

• 1919 hinaaja Heikki Peuranen, entinen P.25, Sotasaalis-Keskusosasto

Vuonna 1920 perustettiin Saimaan vesistöä varten erityinen metsäosaston alainen laivasto-osasto, jonka tehtävänä oli kaikki puunkuljetus Saimaalla. Osaston pääpaikaksi tuli Laitaatsilta. Toiminnan johtajana oli liikennepäällikkö, jonka konttorissa oli kymmenkunta henkeä. Laivasto-osaston ensimmäisenä päällikkönä toimi vuosina 1920–1947 diplomi-insinööri Hugo Lakomaa. Suoraan metsäosaston alaisuuteen jäivät Pielisellä, Nuorajärvellä ja Koitereella sekä Puulavedellä ja Iisvedellä toimivat laivat. Tavallisimmin näillä järvillä oli yhdestä kolmeen hinaajaa tai varppauslaivaa ja joukko lotjia. Päijänteellä yhtiöllä oli kaksi hinaajaa ja kymmenkunta lotjaa ja sen ohella vuokrattuja hinaajia käytettiin tilapäisesti lauttojen kuljettamiseen. Kymijoessa uitto oli edelleen Kymin uittoyhdistyksen hoidossa. Epäsuorasti yhtiö oli vielä omaa aluskantaansa suurempi laivanvarustaja Pohjois-Karjalan ja Savon uittoyhdistysten osuuksien johdosta.

Laivasto-osaston perustamisen yhteydessä eräiden Saimaan alusten nimiä muutettiin yhtenäisyyden aikaansaamiseksi. Hinaajien nimissä ei tehty suurempaa muutosta, vaan vanhojen hinaajien nimet pysyivät suurelta osin samoina. Laivasto-osaston aikana yhtiön uusille ja uusituille hinaajille oli tapana antaa edelleen yhtiön johtohenkilöiden, metsä- ja laivasto-osaston toiminnassa mukana olleiden henkilöiden nimiä tai tuotantolaitosten tai paikkojen nimiä. Tervahöyryjen ja lotjien nimet muutettiin vuonna 1921. Tervahöyryille annettiin o-kirjaimeen päättyvät viisikirjaimiset miesten nimet, kuten Teuvo, Romeo ja Mikko. Lotjille annettiin naisten nimiä: rahtilotjille viisikirjaimiset a-päätteiset, esim. Elina, Lahja, Tekla, kettinkilotjille viisikirjaimiset i-päätteiset, esim. Helmi, Helvi, Katri. Asuntolotjien nimet muutettiin seitsenkirjaimisiksi a-päätteisiksi, esim. Rosalia, Natalia ja Eulalia. Yhtiön alusten nimet vastasivat, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, yleistä käytäntöä, jonka mukaan voima‑alukset saivat miesten nimet. Perässä kulkijoille, lotjille, annettiin naisten nimiä.

1922 yhtiö osti vaikeuksiin ajautuneen savonlinnalaisen Konetehdas Oy:n osakekannan; myöhemmin nimi muutettiin Lypsyniemen Konepajaksi. Konepajaa voitiin käyttää suurempiin laivojen korjaustöihin sekä uusien alusten rakentamiseen. Yhtiöllä oli konepajalle käyttöä erityisesti hinaajien korjauksissa ja alusten perusteellisissa uusimistöissä, ns. amiraaliremonteissa. Laitaatsiltaa korjattiin ja laajennettiin 1920-luvulla rakentamalla sinne ajanmukainen lotjaveistämö tarpeellisine rakennuksineen. Laivastoaseman nostotelakka oli tekniikaltaan korkeatasoinen. Laitaatsilta oli nimenomaan lotjaveistämö, ja 1920- ja 1930-luvulla siellä rakennettiin noin 130 erityyppistä puulotjaa. Vuonna 1920 yhtiön laivastoon laskettiin 30 hinaajaa, mutta vuosikymmenen puolivälissä niitä oli 10 enemmän. Toisaalta varppausalukset vähenivät kuudesta kahteen. Valtaosa aluksista toimi Saimaan vesistössä, missä hinaajia oli 20. Kaikki muutkin varsinaiset kuljetusalukset olivat Saimaan vesistössä paitsi Kotkan ja myöhemmin Uuraan satamaa, jossa sahatavaran siirtoon käytettäviä soimia ei kuitenkaan laskettu varsinaiseen aluskantaan. Kotkassa oli rekisteröitynä tavallisimmin viisi hinaajaa, ja lisäksi puolen tusinaa varppaajaa toimi väliväylillä ja muutamia hinaajia metsäosaston alaisuudessa eri järvillä.

Vuonna 1927 W. Gutzeit & Co:iin fuusioitiin sen suurimmat tytäryhtiöt, Pankakoski ja Enso, jolloin syntyi Enso-Gutzeit Osakeyhtiö. Seuraava suuri muutos tapahtui vuonna 1931, jolloin yhtiö sai määräysvallan Tornator Oy:ssä. Tornatorin sahat, lankarullatehdas, massa- ja paperiteollisuus Vuoksenlaaksossa olivat huomattavia puun kuluttajia. Yhtiöiden puunhankinta ja kuljetustoiminnot yhdistettiin, jolloin myös Tornatorin laivat liitettiin Enso-Gutzeitin laivasto-osastoon. Tällöin saatiin seitsemän hinaajaa ja neljä tervahöyryä sekä joukko lotjia.

Vuonna 1977 suoritetussa organisaatiomuutoksessa laivasto-osasto lakkautettiin. Se jaettiin kahteen osaan: vesikuljetukseen ja telakkaan. Vesikuljetustoimisto jäi metsäryhmän osaksi ja vuonna 1985 se yhdistettiin Vuoksenniskan puuterminaaliin. Laivoista huolehtinut Laitaatsillan telakka liitettiin konepajaryhmään eli Lypsyniemen konepajan alaisuuteen.

Yhtiöllä oli 1970-luvun lopussa 15 hinaajaa, joista 6 oli linjahinaajaa ja 9 muita hinaajia. Kuljetukset siirtyivät maanteille ja rautateille, ja laivasto-osastosta luovuttiin vuonna 1985.^[6]

Kesäkuussa 1998 Enso Oyj:n ja ruotsalaisen metsäteollisuusyhtiö Stora AB:n johtokunnat sopivat yhtiöiden sulauttamisesta. Sulautuminen toteutui saman vuoden joulukuussa siten että Enso Oyj muutti nimensä Stora Enso Oyj:ksi ja Stora AB:stä tuli sen tytäryhtiö. Uuden yhtiön pääkonttori sijaitsi Helsingissä ja sen johtoon nousi Ensoa johtanut Jukka Härmälä. Uudesta yhtiöstä omistivat Suomen valtio ja Wallenbergin suvun hallitsema Investor AB kumpikin 24,1 prosenttia. Stora Enso oli syntyessään Euroopan suurin metsäteollisuusyhtiö ja se keskittyi sanoma-, aikakauslehti- ja hienopaperin sekä pakkauskartonkien tuotantoon.

• Jorma Ahvenainen, Enso-Gutzeit Oy 1872–1992. I–II. Gummerus 1992.
• Gareth Griffiths, The Polemical Aalto. The Enso-Gutzeit Headquarters, Helsinki (1959–1962), by Alvar Aalto -- A Formal Analysis. Datutop 19, Tampere, 1997.

• Kansalliskirjaston digitoidut aineistot: Enso-Gutzeit Osakeyhtiön tuoteluettelot
• Enso-Gutzeitin historia Stora Enson nettisivuilla
• Elinkeinoelämän arkisto (Arkistoitu – Internet Archive) (haku sanalla Enso tuo 3665 dokumenttia)
• Yhtiön pörssihistoriaa Pörssitiedon nettisivulla
• Lyhyt selostus Gutzeit-yhtymän perustamisesta ja kehityksestä, Helsingin Sanomat, 03.09.1927, nro 237, s. 11, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot