Gagaku

Gagaku on japanilainen keisarin hovimusiikkina muodostunut musiikin muoto. Gagaku on saanut alkunsa Japaniin Kiinata tulleista vaikutteista ja sen loistokautena on pidetty Japanin Heian-kautta. Hovissa gagakua soitettiin ja soitetaan edelleen esimerkiksi seremoniallisissa yhteyksissä. Nykyisin gagakua esitetään myös suuremmalle yleisölle avoimissa esityksissä.

Gagaku saapui Japaniin Kiinasta monien muiden kulttuurillisten vaikutteiden mukana ennen Japanin historian klassista aikakautta. Alun perin sitä kutsuttiin nimillä gaku (musiikki) tai utamai (laulut ja tanssi). Nimi gagaku on tullut käyttöön vasta 1800-luvulla ja se tarkoittaa "ylevää musiikkia". Musiikkilaji tunnetaan myös muista maista. Kiinassa sen nimi on yayue, Koreassa aak ja Vietnamissa nhã nhạc. Japanissa hovissa perustettiin erityinen seremonia- ja konserttimusiikiosasto 700-luvulla, jolloin gagaku alkoi muodostua aikakauden kulttuuriksi. Se alkoi erottua kiinalaisesta muodostaan Heian-kaudella, jota on pidetty muutenkin gagakun huippukautena.^[1]

Heian-kaudella Japanissa syntyi kiinalaisesta perinteestä poikkeava oma musiikkiteoria. Samalla vakiintui gagakun nykyisenkaltainen soitinryhmä ja musiikista tuli erottamaton osa hovielämää. Keisarin ei uskottu sopivan hallitsijaksi, jos tämä ei ylläpitänyt hovissaan muusikkojen ryhmää. Musiikki oli oleellinen osa eri seremonioita, joten merkitys ei ollut puhtaasti viihteellinen. Seremoniallinen käyttö juontuu kungfutselaisesta seremoniallisesta musiikista (reigaku). Seremoniallisen musiikin oli kungfutselaisuudessa tarkoitus olla osoitus hyvästä hallinnosta. Musiikin tuntemus oli puolestaan merkki sen harjoittajan sivistyksestä ja sen katsottiin välittävän moraalisia hyveitä. Gagakua oli mahdollista soittaa paitsi nykyisenkaltaisilla orkestereilla, mutta alun perin myös soolosoittimin. Kaikki kappaleet eivät olleet seremoniallisia tai arvokkaita, vaan repertuaatiin lukeutui myös viihteellisiä kappaleita. Seremonioiden ohella hovissa gagakua saatettiin soittaa myös ystävien kanssa.^[1]

Gagakun historia tunnetaan japanilaisittain epätyypillisen tarkasti. 900-luvulla kirjoitettu Nihon sandai jitsuroku on historian kronikka, joka kattaa vuodet 858–887 ja käsittelee historian lisäksi hovin musiikkielämää. Teoksen perusteella vielä nykypäivänäkin tunnetaan tuon ajan kuuluisia gagakumuusikkoja. Teoksen mukaan esimerkiksi keisari Ninmyō (810–850) tunnettiin lahjakkaana muusikkona. Keisari Seiwan (850–881) poika prinssi Sadayasu (870–924) julkaisi ensimmäisen gagaku-nuottikokoelman vuonna 920 ja ensimmäinen tunnetuista japanilaisista, joiden musiikkia esitetään edelleen oli keisari Daigon (885–930) lapsenlapsi Minamoto no Hiromasa (918–980). Minamoton Shinsen gakufu oli vuonna 966 valmistunut nuottikokoelma, jonka nuottijärjestelmää käytetään edelleen. Gagakun perusohjelmiston vakiintuessa muusikon ammatti alkoi periytyä suvuissa (gakke), joista osa harjoittaa gagakua keisarin hovissa edelleen. Esimerkiksi Tōgin suku on esittänyt sitä aina Nara-kaudelta lähtien.^[1]

Japanin keskiajan sotien aikana gagakumuusikot hajautuivat useisiin eri perintölinjoihin Kiotossa, Osakassa ja Narassa. Edo-kaudella Japanin sotilasluokka alkoi tekemään gagakusta virallista musiikkia, jolloin esimerkiksi oikeus opettaa soittimia rajattiin tietyille suvuille tai perintölinjoille. Useat eri hajaantuneet perinteen yhdistettiin nykyiseksi gagakuksi keinotekoisesti länsimaalaisten vaikutteiden myötä vuonna 1887. Gagakumuusikkojen määrä laski huomattavasti toisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta lisätienestejä saadakseen muusikot alkoivat opettaa ja esittää gagakua myös hovin ulkopuolella.^[2]

1950-luvun puolivälistä alkaen gagakua on esitetty myös laajemmalle yleisölle kaksi kertaa vuodessa järjestettävissä konserteissa, joista toiseen kutsutaan diplomaattikuntaa ja kulttuurivaikuttajia, toiseen valitaan osallistujat hakemusten perusteella. Japanin kansallisteatterissa on ollut gagaku-esityksiä melkein joka vuosi. Ulkomailla gagakua esitettiin ensi kertaa Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokoussalissa New Yorkissa vuonna 1959.^[3] Vuonna 2009 gagaku lisättiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.^[4]

Tōkyō gakuso on vuonna 1973 perustettu gagakuorkesteri. Vuonna 1977 perustettiin myös toinen orkesteri Jūnionkai. Nykyiset orkesterit suhtautuvat perinteeseen vapaammin ja nykyisin niiden jäseninä on esimerkiksi naisia, mikä ei aikanaan olisi ollut mahdollista.^[2]

Heian-kaudella gagaku jaettiin ohjelmistoltaan kolmeen eri päätyyppiin, joita ovat Kuniburi no utamai, mantereelta tulleet tai mantereen tyyliin kirjoitettu musiikki (tōgaku ja komagaku), sekä hovissa syntyneet laulugenret (saibara, rōei ja imayō).^[1]

Kuniburi no utamai on klassista aikakautta edeltävää laulu- ja tanssiperinnettä, sekä shintolaisten pyhättöjen ja keisarin hovin seremoniallista musiikkia. Kuniburi no utamai käsittää useita eri genrejä. Mantereen musiikin lajeja ovat vasemman pulen musiikki tōgaku ja oikean puolen musiikki komagaku. Tōgaku käsittää kiinlaisia sävelmiä ja kiinalaistuneita sävelmiä Intiasta ja Vietnamista. Nimi "Tō" on viittaus Kiinan Tang-dynastiaan. Tōgakua esitetään intsrumentaalina eli kangen tai tanssittuna bugaku. Komagaku käsittää korealaiset ja mantšurialaiset sävelmät, joita esitetään tanssittuna. Koma on viittaus Koreaan.^[1]

Tōgaku on eri tyyleistä selvästi yleisin ja ohjelmistoltaan laajin. Useinkoko gagaku yhdistetään nimenomaan soitettuun tōgakuun. Kuniburi no utamai on puolestaan tyypillisesti eri suljettujen seremonioiden musiikkia ja sitä esitetään vain hyvin rajallisissa tilanteissa, kuten esimerkiksi keisarin hautajaisissa. Tanssin taustalla esitettävää gagakua kutsutaan bugakuksi, eli suomeksi tanssimusiikiksi.^[1]

Gagakuun on alun perin kuulunut useita kymmeniä eri soittimia, joista suurin osa kuitenkin jäänyt sittemmin pois käytöstä. Poisjääneisiin soittimiin lukeutuu esimerkiksi shakuhachi-huilu. Nykyisenkalitaiset soitinryhmät muodostuivat Heian-kaudella. Kuuluisimman tyylin tōgakun esityskokoonpanossa on kolme puhallinsoitinta, kaksi kielisoitinta ja kolme lyömäsoitinta. Yhtyeessä voi olla yksi soittaja soitinta kohden, tai suuremmissa yhtyeissä jopa 8–16 henkilöä. Tōgakun puhallinsoittimia ovat ryūteki, hichiriki ja shō. Kielisoittimia ovat koto ja biwa. Lyömäsoittimia ovat kakko, shōko ja taiko. Komagakussa käytetään vain hichirikiä, shōkoa, taikoa ja peintä lyömäsoitinta san no tsuzumi. Ryūtekin tilalla käytetään komabuea. Kuniburi no utamain puhallinsoittimiin kuuluu kagurabue, sekä kuusikielinen japanilainen koto eli wagon tai yamatogoto.^[5]

Jo-ha-kyū on estettinen käsite. Sen osia ovat hidas aloitus (jo, eli johdanto), nopeneva keskiosa (ha, eli repeytyminen) ja nopea lopetus (kyū, eli nopeasti). Gagaku-kappaleet voidaan jakaa näihin kolmeen osaan. Samaa estetiikkaa on ruvettu suittemmin noudattamaan useissa eri yhteyksissä, kuten nō-teatterissa, teeseremoniassa ja kamppailulajeissa. Japanin kielessä on nykyisin monia gagakusta johdettuja ilmaisuja. Ensi-illan vastakohta viimeinen ilta senshūraku on suomeksi kirjaimellisesti "tuhannen syksyn musiikki". Pukuhuone gakuya eli suomeksi "musiikkihuone". Riitelemisen päättyminen on uchitome eli "lyömisen lopettaminen". Ilmaisut ovat tuttuja japanin puhujille, vaikka niiden alkuperää ei tiedostettaisikaan.^[6]

Gagaku esiintyy aiheena myös Heian-kauden kirjallisuudessa. Murasaki Shikibun teoksessa Genjin tarina päähenkilö Genji viettelee eri naisia, joita kuvataan heidän soittamansa musiikin kautta. Sei Shōnagonin Tyynynaluskirja sisältää tarinoita oman kautensa soittajista ja musiikkiesityksistä. Utsubo monogatari eli Onton puun kertomus on joskus ensimmäiseksi japanilaiseksi romaaniksi kutsuttu teos, jossa musiikkiin liitetään taianomaisia voimia. Soittimien ja musiikin periytyminen suvussa on tarinan ytimessä.^[1]

• Lasse Lehtonen: Japanilainen musiikki : taiko-rumpujen kuminasta J-poppiin. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-010-3

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gagaku Wikimedia Commonsissa