sola

Katso myös: Sola, söla

sola (10)

1. kapea kuilu korkeiden pinnanmuodostumien tai rakenteiden välissä

   Tie kulkee vuorten välisessä solassa.

   Rakennusten välinen sola on varattu palokujalle.

• IPA: /ˈsolɑ/
• tavutus: so‧la

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	sola	solat
genetiivi	solan	solien (solain)
partitiivi	solaa	solia
akkusatiivi	sola; solan	solat
sisäpaikallissijat
inessiivi	solassa	solissa
elatiivi	solasta	solista
illatiivi	solaan	soliin
ulkopaikallissijat
adessiivi	solalla	solilla
ablatiivi	solalta	solilta
allatiivi	solalle	solille
muut sijamuodot
essiivi	solana	solina
translatiivi	solaksi	soliksi
abessiivi	solatta	solitta
instruktiivi	–	solin
komitatiivi	–	soline- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	sola-
heikko vartalo	-
vahva vartalo	-
konsonantti- vartalo	-

• suomenruotsin murresanasta svala, vrt. muinaisruotsin svali, ruotsin svale, tanskan svale, norjan sval ja islannin svalar^[1]

• kuja, kujanne

• kitasola, kulkusola, luhtisola, navetansola, porttisola, satulasola, sola-aukko, suusola, vuorisola

• sola Kielitoimiston sanakirjassa
• sola Tieteen termipankissa

sola

1. (taivutusmuoto) monikkomuoto sanasta solum

sola

1. (taivutusmuoto) yksikön feminiinimuoto sanasta solo

sola

1. yksin

sola

1. yksin

sola

1. (taivutusmuoto) yksikön feminiinimuoto sanasta solo

sola

1. (taivutusmuoto) yksikön feminiinimuoto sanasta solo

sola

1. (taivutusmuoto) monikkomuoto sanasta solum
2. (taivutusmuoto) monikon akkusatiivimuoto sanasta solum

sola f.

1. meriantura (Solea solea)