kusta

kusta

1. (interrogatiivinen, taivutusmuoto, vanhahtava) mistä

   Ja kuin hän nosti silmänsä, näki hän oudon miehen kaupungin kujalla; ja sanoi vanha mies hänelle: kuhunka sinä tahdot? ja kusta sinä tulet? (Biblia, 1776)

   Mistäs tulet, kustas tulet, Poikani iloinen? (Velisurmaaja, Kanteletar)

• kusta Kielitoimiston sanakirjassa

kusta

1. (interrogatiivinen, taivutusmuoto, erittäin vanhahtava) yksikön elatiivimuoto sanasta kuka
2. (indefiniittinen, taivutusmuoto, erittäin vanhahtava) yksikön elatiivimuoto sanasta kuka

kusta

1. (taivutusmuoto) yksikön partitiivimuoto sanasta kusi

kusta (66) (taivutus[luo])

1. (arkikieltä) virtsata
2. (arkikieltä) epäonnistua, mokata

   Kusin ET:n kokeen eilen!

3. (arkikieltä) olla epäilyttävää, olla vialla

   Tämä homma kusee.

   Jokin tässä kusee nyt, ja pahasti.

• IPA: /ˈkust̪ɑˣ/
• tavutus: kus‧ta

• substantiivit: kuseminen
• verbit: kusaista

• kusta muroihin
• kusta silmään – huijata
• kuin juosten kustu – huolimattomasti tehty

• kusta Kielitoimiston sanakirjassa
• Artikkeli 612 Suomen viittomakielten verkkosanakirjassa Suvissa

kusta

1. lepra, spitaali

kusta

1. lepra, spitaali

kusta

1. lepra, spitaali

kusta

1. lepra, spitaali