Talonpoika

Talonpoika (ruots. allmoge) tarkoittaa talollista, joka hallinnoi (omistamaansa tai vuokraamaansa) viljelysmaita ja metsää ja saa siitä pääasiallisen toimeentulon.^[1][2]

Ruotsin ja Suomen sääty-yhteiskunnasta puhuttaessa talonpoika-termillä tarkoitetaan maantilansa omistavaa maanviljelijää, talollista, joka vastasi tilalle asetetuista veroista ja muista velvoitteista. Talolliset muodostivat talonpoikaissäädyn. Kruununtalonpoika taas ei omistanut viljelemäänsä maata, vaan tilan omisti valtio.

Alun perin ”talonpoika” (ruots. bonde) merkitsi kiinteästi asuvaa miestä vastakohtana liikkuvaa elämää viettävälle erämiehelle. Käsite muuttui tarkoittamaan maatilaa asuvaa ja viljelevää isäntää, kun erätalous väistyi. Viimeistään 1600-luvulle tultaessa talonpojalla tarkoitettiin talollista.^[3] Myöhemmin sääty-yhteiskunnan purkautuessa termi sai nykyisen laajemman merkityksen: maata viljelevä väestö, talonpoikaisväestö.

Keskiajalla Ruotsin hallitsemilla, mukaan luettuna nykyisen Suomen alueella riippumattomat talonpojat levittäytyivät paikallisesti ja raivasivat itselleen merkittyjä viljelyksiä, jolloin syntyi yksityisomistus maahan. Aluksi omistus oli tilapäistä, mutta se muuttui peltoviljelyn myötä pysyväksi. Raivaajilla ei ollut mitään esivaltaa, josta seurasi luonnollisesti talonpoikien riippumattomuus. Talonpoikia haittasivat Ruotsin alueella vaikeammat luonnonolosuhteet kuin muualla Euroopassa.

Mikään ulkopuolinen joukko tai kansa ei siirtynyt alueelle valloittamaan tai omistamaan maata, vaan se tapahtui paikallisista lähtökohdista alhaalta ylöspäin. Raivaajat toimivat yksilöinä, jotka omistivat raivaamansa viljelyksen ja merkitsivät sen tiedoksi muille. Myöhemmin Ruotsin kruunun mukana Suomen alueelle tuli esivalta ja maahanmuuttajat, jotka ryhtyivät verottamaan talonpoikia, mutta kunnioittivat pääsääntöisesti heidän yksityisomistustaan. Ruotsin kruunu jakoi läänityksiä, mutta niillä ei ollut laajempia haittavaikutuksia talonpoikien elämään.

Myöhemmin sarkajaossa Ruotsin hallinnon tehostaessa verotusta sarat jaettiin hyvin tarkasti omistajien kesken, toisin kuin Itä-Euroopassa ja Baltian alueella, jossa sarkajako muodostui hyvin sekavaksi feodalismin haitallisen vaikutuksen takia, suurmaanomistajien ja aateliston kilpaillessa keskenään maasta ja talonpoikien sieluista.

Feodalismi jäi Ruotsin hallitsemilla alueilla hyvin marginaaliseksi koskien pääosin vain Ruotsin Pommeria, jossa oli maaorjuutta. Ruotsin talonpojat säilyttivät vapauden ja yksityisomistuksen maahansa, jota viljelivät. Itä-Euroopassa ja Venäjällä kehitys kulki sitä vastoin feodalismin vuoksi kohti vapauksien ja yksityisen omistamisen menetystä, joka johti lopulta maaorjuuteen. Venäjälläkin raivaajat olivat alun perin yksityisiä maanomistajia, mutta heitä alettiin myöhemmin verottaa mir-järjestelmän puitteissa, joka johti lopulta tehottomaan maan yhteisomistukseen ja kehityksen pysähtymiseen maataloudessa ja yhteiskunnassa ylipäätään alhaalta ylöspäin.

Feodaalimaanomistajat elivät talonpoikien työllä ja ylijäämätuotteista saaduilla tuloilla, josta seurasi maaseudun yleinen kehittymättömyys, koska talonpojat eivät kokeneet järjestelmää lailliseksi ja oikeudenmukaiseksi. Suurmaanomistajat elivät koroilla ja tuhlasivat rahojaan kaupungeissa. Ruotsalainen ja feodaalinen maanomistus olivat luonteeltaan hyvin poikkeavia toisistaan, jossa jälkimmäinen edusti lähinnä poliittista omistamista ja tuotannollista ratkaisua.^[4]

Talonpoikien vapautuminen käynnistyi Ranskan vallankumouksesta vuonna 1789 ja sitä seuranneesta valistuksen ajasta. Ranskassa oli 1750-luvulla kehittynyt taloudellinen fysiokraattinen oppisuunta, jonka mukaan maa oli kaiken rikkauden lähde ja siihen kohdistettu työ luo uutta arvoa. Vallankumoukset, talonpoikaiskapinat ja valistusaika yhdessä raivasivat tietä talonpoikien täydelliselle vapautumiselle isäntien vallasta.^[5]

Ranskassa maaorjuus sai keskiajalla jalansijaa, mutta varsin lievässä muodossa. Oikeudellisesti talonpojat olivat täysin vapaita, mutta suuri verotaakka rasitti heitä. Kolmannes talonpojan tuloista saattoi mennä kruunun veroihin. Kartanonomistajien ja kirkkojen etuoikeudet lakkautettiin yhdellä kertaa vallankumouksessa ja talonpojat saivat täydellisen itsenäisyyden.^[5]

Saksassa vapautuminen muodostui erilaiseksi maan eri osissa. Elbejoki oli jakanut maatalouden ja yhteiskunnalliset olot jo keskiajalta lähtien läntiseen ja itäiseen kehityskulkuun. Maaorjuus lakkautettiin Napoleonin armeijan edetessä alueella.^[6] Läntisessä Saksassa talonpojat olivat lähes yhtä itsenäisiä kuin Ranskassa ja heitä rasitti lähinnä suuri verotaakka. Heidän lopullinen vapautumisensa tapahtui Euroopan hulluna vuonna 1848. Eteläisessä Saksassa sen sijaan vallitsi maaorjuus, josta vapautuminen alkoi vuonna 1783, jolloin Badenin rajakreivi Karl Friedrich lakkautti maaorjuuden omilla maillaan. Muut valtiot alkoivat seurata hänen esimerkkiään. Itäisessä Saksassa tilanne oli pahin ja siellä vallitsi täydellinen turpeeseen sidottu maaorjuus, jonka lakkauttaminen oli suuren ponnistelun takana. Sen ydinalueella Preussissa poliittista ja taloudellista valtaa käyttivät Junkkerit. Suurtilalliset vastustivat ankarasti talonpoikien itsenäistymistä ja kun vapautuminen tapahtui, entisistä maaorjista tuli maatyöläisiä. Junkkerit osittain säilyttivät omistuksensa edelleenkin, josta seurasi suuri yhteiskunnallinen kuilu maatyöläisten kanssa jatkossakin. Kaikki maaorjat eivät kyenneet lunastamaan tilojaan omikseen ja jäivät siten proletarisoituneiksi maatyöläisiksi suurtiloille.^[6] Maaorjuus oli valtionmailla virallisesti lakkautettu jo vuonna 1763, mutta yleinen vapautuminen tapahtui vasta 1848.^[5]

Venäjällä talonpojat olivat keskiajalla täysin vapaita, mutta he kuuluivat kiinteästi kyläyhteisöön, joka omisti kylän maat yhteisesti. Kyläyhteisön maat jaettiin säännöllisesti perheiden kesken. Systeemiä kutsutaan mir-järjestelmäksi. Joillakin alueilla mirin korvasi suurperhelaitos. Talonpojat eivät kuitenkaan kyenneet vastustamaan maaorjuuden saapumista keskuuteensa ja jo 1600-luvulla koko Venäjällä vallitsi täydellinen maaorjuus, jossa talonpoika kuului ruumiineen ja sieluineen täydellisesti herralle. Maaorjuus saavutti huippunsa Katariina Suuren aikana, jolloin maaorjat olivat yksityisomaisuutta, joita voitiin myydä ja lahjoittaa. Maanomistajan varallisuutta ei enää laskettu varojen vaan maaorjien määrän mukaan. Keisarin käskykirjeellä maaorjuus lakkautettiin vuonna 1861, mutta talonpoikien vapautuminen edistyi äärimmäisen hitaasti ja pysähtyi kokonaan bolševikkien kaapatessa vallan Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917.^[5]

• Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. (Julkaisuja nro 132 (verkkoversio)) Kielikone Oy, 2004. .
• Halmesvirta, Ojala, Roiko-Jokela, Vilkuna: Historian sanakirja. Gummerus. Jyväskylä, 1999. ISBN 951-20-5089-7
• Shanin, Teodor: Peasants and peasant societies; selected readings. Harmondsworth, 1971. ISBN 0-14-080170-7
• Aatelittomat säädyt. Pieni Tietosanakirja 11-12 / I. A - Isonzo. (Runeberg.org). Viitattu 1.11.2021.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Talonpoika Wikimedia Commonsissa